Olen helposti koukkuuntuvaa tyyppiä, pakko kai se on tunnustaa. Onneksi en ole koskaan sortunut tupakkaan, en varmaan ikinä pystyisi lopettamaan jos joskus olisin moisen paheen aloittanut. Samoin kaikkinaiset huumeet ovat jääneet kokeilematta, tosin minun ikäluokalleni niitä ei ollut edes tyrkyllä samalla tavalla kuin nykynuorisolle. Mutta joka tapauksessa, noiden kahden koukuttavan paheen osalta järkeni on ollut tarvittaessa tallella, vaikka monessa muussa yhteydessä asiaa on ollut aihetta epäillä.

Myös rahapeleistä olen ymmärtänyt pysyä erossa, kiitos yhden varoittavan kokemuksen. Yläasteen luokkaretken Linnanmäki-kokemuksesta kerroinkin yksikätisiin rosvoihin liittyvässä postauksessani… Opin kuitenkin kerrasta, ja olen sen jälkeen pysytellyt erossa rahapeleistä. Kaksi riviä Lottoa viikossa (ilman Jokereita) ja yksittäinen Ässäarpa muutaman kerran vuodessa ovat tuskin laskettavissa peliriippuvaisuudeksi.

Olen siis koukkuuntumisissani suhteellisen vaarattomilla vesillä. Kiusallisin riippuvuuteni (jos sitä voi riippuvuudeksi sanoa) lienee kynsien pureskelu, siitä en ole lukuisista yrityksistäni huolimatta päässyt eroon. En, vaikka välillä olen onnistunut olemaan kuukausitolkulla ”kuivilla” – aina kuitenkin sorrun jossain vaiheessa. Myös iltaoluen nauttiminen päivän päätteeksi lienee pikemminkin paha tapa kuin varsinainen riippuvuus.

Miksi siis väitän koukkuuntuvani herkästi? Yksinkertaisesti omien kokemusteni perusteella. Useissa tapauksissa ”koukkuuntuminen” tai ”riippuvuus” ovat kenties turhan voimakkaita termejä, mutta tosiasia on, että hurahdan milloin mihinkin asiaan, joka sitten vie tarpeettoman paljon aikaani ja ajatuksiani. Kaikkein useimmin hurahtamisissani on kyse jostakin pelistä.

Olen aina tykännyt peleistä, varsinkin sellaisista, joissa joutuu hieromaan älynystyröitään. Paitsi shakista, sitä en ole koskaan tuntenut omakseni vaikka nuorempana sitäkin tuli jonkun verran pelattua. Mutta erilaiset lautapelit, korttipelit ja (varsinkin) pasianssit ovat aina olleet mieluisia. Sain ala-asteikäisenä synttärilahjaksi pasianssikirjan, ja se taitaa olla (ehkä koirakirjojen jälkeen) kaikkein käytetyin kirjani. Tenavana ramppasin myös jatkuvasti erään luokkakaverini luona, ja sitten juutuin sinne tuntikausiksi pelaamaan lautapelejä kaverin pikkuveljen kanssa.

Tekniikka kehittyy, ja nykyään tulee enää ani harvoin pelattua ”manuaalipasianssia”. Korttien sekoittaminen on turhauttavan hidasta, varsinkin kun ottaa huomioon että lempipasiansseissani läpimenon todennäköisyys on suhteellisen pieni, ja sangen usein pääsen pelaamaan vain muutaman siirron ennen kuin on pakko kerätä kortit kasaan, sekoittaa, ja aloittaa alusta. Tietokoneella näitä pasiansseja on paljon mukavampi pelata – vaikka joskus ihan nostalgiasyistä kaivan kyllä perinteisetkin pelikortit esiin.

Pasianssien lisäksi netistä löytyy paljon muitakin kivoja pelejä, joihin voi koukkuuntua kuhunkin vuorollaan. Jossain vaiheessa pelasin jatkuvasti sudokuja Hesarin sivuilta (nykyisin ne ovat Älypäässä). Sitten olivat japanilaiset ristikot – niistä tosin ainoa löytämäni ”pelaajaystävällinen” saitti oli nopeasti loppuunkaluttu, muuten olen törmännyt vain kankeisiin ja hankaliin versioihin. Myös kuplapeli on kaikessa yksinkertaisuudessaan yllättävän koukuttava.

Joitakin vuosia sitten Kuopus tutustutti minut tavaroidenetsintäpeleihin. Niiden parissa aika kuluu ihan huomaamatta! Kuopuksen asuessa yhä kotona pelasimme noita pelejä aika paljon myös yhdessä (tosin silloin olin auttamatta altavastaajana – Kuopuksen hoksottimet toimivat noissa peleissä paljon nopeammin), mutta monet illat valvoin aivan liian pitkään myös ihan yksin hukattuani ajan tajun peliin keskittyessäni.

Myös facebook on omiaan aiheuttamaan koukkuuntumista kaikkine peleineen. Minullakin oli jossain vaiheessa farmeja, kahviloita, akvaarioita ja ties mitä vaikka muille jakaa. Nyttemmin olen karsinut niitä rankalla kädellä, ja pelaan aktiivisemmin vain paria-kolmea kerrallaan. Samoin facebookin kautta löytyvät muut pelit olen jättänyt vähemmälle alkuinnostuksen (lue: alun koukkuuntumisen) jälkeen.

Jälkikasvu tietää millaisista peleistä pidän, ja aina välillä saan heiltä linkkivinkkejä mukavista peleistä. Nykyään facebookistakin löytyy tavaroidenetsintäpeli (kiitos vinkistä, Kuopus), ja voin yhdistää kaksi addiktiotani – facebook ja tavaroidenetsintäpelit.

Facebookin Gardens of Time jäi kuitenkin armottomasti kakkoseksi siinä vaiheessa kun Esikoinen muisti hurahtamiseni kaikenlaiseen verbaaliakrobatiaan, ja muutama päivä sitten vinkkasi minulle sanapelin. Siitä onkin muodostunut tällä hetkellä vahvin koukkuni. Peli on minulla jatkuvasti auki taustalla, ja aina jos on hetki aikaa, käyn pähkäilemässä josko keksisin taas sanan tai pari lisää. Nähtäväksi jää, miten pitkäaikainen riippuvuus tästä kehittyy – todennäköisesti sitä jatkuu siihen asti, kunnes taas joku toinen (netti)peli kolahtaa kuin metrinen halko ja vie vuorostaan kaiken liikenevän huomioni.

”Muuten hän oli niin kuin yksi heistä vain.
Hän rokkia rakastaa ja koukussa kiemurtaa.”