Jokainen varmasti toivoo saavansa nukkua rauhallisia, katkeamattomia yöunia. Lapsiperheissä tämä ei ole mitenkään sanottua, ja mitä pienempi lapsi on, sitä kiinteämmin yöherätykset kuuluvat normaaliin arkeen. Usein myös eläinystävät järjestävät yöllisiä herätyksiä, milloin mistäkin syystä.

Lemmikkien aiheuttamat yölliset herätykset voidaan karkeasti jakaa mukaviin, vähemmän mukaviin ja peräti kummallisiin. Minulla on kokemusta lähes yksinomaan koirien aiheuttamista yöherätyksistä (jos lasten herätyksiä ei lasketa), joten keskityn lähinnä niihin, vaikka kuulopuheiden mukaan varsinkin kissat ovat erikoistuneet hauskoihin (?) herätyksiin. Tosin aikoinaan heräsin keskellä yötä Esikoisen huutaessa huoneestaan ”Äiti, mun mahan päällä juoksee rotta!” Kyseessä oli juuri taloon kotiutunut pieni kesyrotan poikanen, joka oli mahtunut karkaamaan häkkinsä kaltereiden välistä.

Koirien aiheuttamista herätyksistä niitä mukavimpia ovat ne kerrat, kun herään siihen että tyynyllä kahden sentin päässä nenästäni on pehmeä kuono. Kun osoitan ensimmäisiä havahtumisen merkkejä, kuuluu myös ystävällinen ynähdys, joka tarkoittaa ”Saanko kömpiä polvitaipeeseesi nukkumaan?” Eihän silloin voi tehdä muuta kuin vaihtaa sen verran asentoa, että pieni läheisyyttä kaipaava otus mahtuu jalkopäähän kerälle nukkumaan. Tosin aamuun mennessä tuo polvitaipeessa nukkuva pieni kerä on yleensä auennut ja rötköttää poikittain sängyn puolivälissä, niin että minä mahdun olemaan vain sikiöasennossa päätypuolessa.

Tämä on kuitenkin vielä pientä, sananmukaisesti. Aikoinaan muutettuani pois ”koti-kotoa” elin muutaman vuoden olosuhteiden pakosta koirattomana. Tuolloin minulla oli pari kertaa hoidossa ystäväni afgaaninvinttikoirat. Nämä koirat olivat tottuneet siihen, että ihmiset nukkuvat parvisängyllä, jonka alla on sitten koirille oma vuodesohva. Minulla ei ollut parvea jonne paeta, joten koirat tunkivat viereeni nukkumaan. Kaksi säkäkorkeudeltaan 80-senttistä koipiaan ojentelevaa afgaania 120-senttisessä sängyssä on aika paljon. Koirista vanhempi ei edes suostunut poistumaan sängystä käskystäni. Tuon kokoinen muriseva koira, vaikka olikin periaatteessa tuttu, on sen verran kunnioitusta herättävä tapaus, etten myöskään arvannut retuuttaa sitä niska-perse-otteella alas (kuten tekisin omille koirilleni). Niinpä nousin ylös, tartuin peiton reunaan ja kiskoin peiton pois sängystä – ja koira tuli siinä mukana. Tätä jatkui läpi yön, puolen tunnin tai tunnin välein. Omistajan tullessa seuraavana päivänä koiriaan hakemaan taisin olla ihan yhtä räytyneen näköinen kuin pikkutunneille bilettänyt ystävänikin.

Yksi hyvin tavallinen herätys on ovenpielessä piiskuttava koira, jonka täytyy keskellä yötä päästä käymään pihalla. Tämän herätyksen variaatio on tilanne, jossa en herää ajoissa piiskutukseen, vaan vasta sitten kun ulos pyrkinyt koira on joutunut sikeäunisen akan takia oksentamaan tai tekemään tarpeensa lattialle, matolle tai sohvalle. Ei kauhean miellyttävä tapa herätä, mutta kuitenkin aika arkipäivää (tai –yötä).

Vielä huomattavasti vastenmielisempi oli se herätys, kun Halti oksensi viereiselle tyynylle hevosenpaskaa. Olimme päivällä treenanneet agilitya kouluttajamme pihassa, jossa majaili myös joukko hevosia. Esteiden kantamisen ajaksi olin laittanut Haltin kiinni sopivaan tolppaan, mutten ollut kiinnittänyt huomiota siihen että vieressä oli kasa ihan sitä itseään. Odotellessaan Halti oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja syönyt naama väärällään tuota ”herkkua”, ja vaikkei sen vatsa yleensä ole moksiskaan hevosen jätöksistä, oli tuollainen määrä kuitenkin liikaa.

Ennen Haltia (ja parin vuoden ajan yhtä aikaa Haltin kanssa) minulla oli tiibetinterrieri Panda. Vaikka Halti ja Panda periaatteessa tulivat hyvin toimeen keskenään, niin silloin harvoin kun kränää tuli, kumpikaan ei halunnut antaa periksi vaan tilanteeseen oli mentävä väliin. Kerran olin illalla ottanut pakastimesta leivän sulamaan ja unohtanut sen yöksi keittiön työpöydälle. Halti isompana oli ylettänyt pudottamaan sen lattialle, ja Panda vanhempana oli sitä mieltä että leipä kuuluu sille. Joten heräsin aamulla koiratappelun ääniin ja jouduin säntäämään erotuomariksi. Toisenkin kerran heräsin Pandan ja Haltin kärhämään, mutta sillä kertaa ne tappelivat sängyssä vatsani päällä – ja käteni olivat peiton (ja tappelevien koirien) alla… Jouduin karjaisemaan toisenkin kerran ennen kuin koirat lopettivat pelkän käskyn voimalla. Se ei minulle kyllä selvinnyt, mistä riita sillä kertaa oli syttynyt.

Kesäisin pidän välillä takaovea auki yölläkin. Varsinkin jos jollakin koirista on tarvetta päästä keskellä yötä pihalle, saatan vain avata takaoven ja jatkaa itse nukkumista. Ehkä omituisin koirien aiheuttama herätys olikin se kerta, kun Halti oli sisälle tullessaan tuonut mukanaan siilin. Iso palloksi käpertynyt siili ei ole niitä mukavimpia petikavereita, joten Haltin vastalauseista välittämättä kannoin siilin takaisin pihalle. Ja seuraavana yönä sitten heräsin siihen, että ukkovarpaassani oli pystyssä siilin piikki…