Prahassa kevät oli noin kuukauden Suomea edellä: sireenit ja hevoskastanjat olivat täydessä kukassa, voikukat ehtineet jo höytyväpallovaiheeseen. Lämpötila sen sijaan oli samaa luokkaa kuin Suomessa, tiistain tihkusateisessa viimassa taisi olla vain noin viisi astetta, keskiviikkona sentään hieman enemmän. Tulppaaneita ja muita sipulikukkia ei näkynyt missään, ehkä ne eivät vain ole prahalainen juttu.

Ensimmäisenä iltana, kävellessämme lentokenttäbussilta botellille, kuljimme puistossa jossa oli vaikka kuinka paljon meille aivan outoja puita. Reissussa rähjääntyneinä, nälkäisinä, matkatavaroita perässämme kiskoen emme jaksaneet ruveta kaivamaan kameroita esille vaan ajattelimme kuvata outoja puita seuraavana päivänä kaikessa rauhassa. Suunnittelin testaavani työpaikan metsänhoitajien puulajien tunnistustaitoja.

Työkaverit eivät kuitenkaan pääse loistamaan tiedoillaan, koska niitä kaikkein oudoimpia puita ei enää muina päivinä löytynyt. Toisaalta keskusrautatieasema, jonka puistossa nuo puut olivat olleet, oli sen verran sivussa kulkureiteiltämme, ettemme viitsineet sinne enää varta vasten mennä. Onneksi tutummissa puulajeissakin oli ihan riittävästi kuvaamista. Hevoskastanjat, tammet, saarnet ja muut olivat valtavia, en rupea edes arvailemaan niiden ikää.

Olen aina tykännyt kovasti murateista, niin huonekasvina kuin villimpänäkin versiona. Jos tarkkoja ollaan, niin etenkin villimpänä versiona. Muureilla ja puiden rungoilla mattona rönsyilevät muratit ovat kiiltävine lehtineen yksinkertaisesti kauniita. Kun vielä ”kiipeilypuuna” oli iäkäs saarni, oli tuloksena lukuisa määrä valokuvia läheltä ja vähän kauempaa otettuina.

Myös hevoskastanja kynttilämäisine kukintoineen kuuluu suosikkeihini. Täällä Keski-Suomessa niitä ei juuri näe, Helsingissä sentään enemmän. Prahassa niitä oli paljon, ja kuten sanottua, ne olivat täydessä kukassa. Muutamassa paikassa näimme jopa punaisia hevoskastanjoita, en ollut tiennytkään että niitä on senkin värisiä. Ja taas saatiin täytettä kameran muistikortille…

Siskon kanssa matkustamisessa on se mukava puoli, että olemme kiinnostuneet samoista asioista – ja samoista kuvauskohteista. Kuinka usein olenkaan esimerkiksi työmatkoilla joutunut puolittain salaa kuvaamaan kukkia ja kiviä, kun matkaseurani ei ole ymmärtänyt mitä kuvattavaa niissä on. Tai sitten olen saanut osakseni pitkästyneitä ”tule jo sieltä” -katseita. Siskon kanssa tätä ongelmaa ei ollut: pysähtyessäni kuvaamaan vaikkapa katukiveystä, Sisko ymmärsi kohteen ”kuvauksellisuuden” täysin ja usein kaivoi myös oman kameransa esiin – ellei ollut jo minua ennen kameransa kimpussa.

Toinen yhteinen mielenkiinnon kohteemme oli ihmisten seuraaminen. Pyrimmekin valitsemaan ruoka-, olut- ja muut taukopaikkamme niin, että saatoimme samalla katsella ohi kulkevia ihmisiä. Ja koiria…

Ihmisten pukeutuminen oli hyvin ”suomalaista”: ei nyt sentään tuulipukumuotia, mutta ei myöskään piikkikorkoja, jakkupukuja tai ylenpalttisen hienoja vaatetuksia. Farkkulinja tuntui olevan yleisin pukeutumiskoodi, ja koko aikana näimme vain muutamat yli viisisenttiset korot. Jotkut olivat pukeutuneet yllättävänkin kevyesti, jopa tiistaisessa kalseudessa saattoi bongata shortseja ja t-paitoja. En sitten tiedä, olivatko nämä karaistuneet paikallisia vai turisteja.

Koirien osalta huomiota herättävää oli se, että ne olivat lähes kaikki irrallaan. Eivät ne kuitenkaan kulkukoiria olleet, jokaisella oli omistaja mukanaan, ja omistajalla hihna matkassa. Mutta koirat viilettivät irti jopa keskustan ihmisvilinässä ja liikenteen seassa. Eivätkä kiinnittäneet mitään huomiota muihin koiriin tai ihmisiin.

Toinen Prahan koiria koskeva huomio oli se, että niistä kaikista oli tunnistettavissa rotu. En muista nähneeni kuin pari sekarotuista – ja nekin saattoivat tietysti olla jotain keskieurooppalaista rotua, jota en vain tunnistanut. Pikkukoirat olivat suosituimpia, erityisesti yorkshirenterriereitä näkyi paljon. Isommista roduista eniten oli noutajia, lähinnä kultsuja ja flatteja, mutta pari labbistakin osui silmiini. Ja aamuisin botellimme ohi kulki aivan upea weimarinseisoja, ihailimme sitä aamiaisella istuessamme. Valitettavasti en onnistunut saamaan yhtään julkaisukelpoista kuvaa paikallisista koirista…

Sekä Prahassa käyneet ystäväni että etukäteen tutkailemani nettisivut varoittelivat ihmisvilinässä liikkuvista taskuvarkaista. Me emme onneksi sellaisiin törmänneet, mutta ihan tappioitta ei silti selvitty. Keskiviikkona kauniimman sään kunniaksi jätin aamulla kaulahuivini huoneeseen koska arvelin sen turhaksi. Illalla pakatessani en muistanut koko huivia, ja vasta unta odotellessani havahduin miettimään, etten muistanut pakanneeni sitä.

Aamulla en pikaisella vilkaisulla löytänyt huivia laukustani, mutta en myöskään viitsinyt ruveta purkamaan kassia. Vasta Siskon luona varmistin epäilykseni oikeaksi: huivi oli kadonnut. Menetys ei ollut suuri, kyseessä oli liikelahjana saatu huivi, josta en siis itse ollut joutunut maksamaan mitään. Mutta toisaalta se kuitenkin oli laadukas silkkihuivi, ja ennen kaikkea täsmälleen oikean värinen vaaleanvihreään kevättakkiini. Ehkäpä väri sointui yhtä hyvin siivoojan takkiin, ainakaan häntä ei pitäisi häiritä kuviossa toistuva suomalaisen yhteistyökumppanin logo, jota en usko juuri tunnettavan maamme rajojen ulkopuolella.

Ja kun ajattelee, että meillä kuitenkin säilyivät kaikki rahat, passit, kamerat ja muut tallessa, niin yhden (ilmaisen) huivin katoaminen ei ole kovin paha juttu. Olisiko se luokiteltavissa kategoriaan ”maassa maan tavalla”?

 

P.S. Huivien kääntämisen lisäksi siivoojamme hallitsi myös pyyhkeiden taittelun: