Minulla on tapana aina silloin tällöin tarjota koirille aivojumppaa ja nenänkäyttötreeniä nakkaamalla pari kourallista kuivamuonanappuloita pitkin pihaa. Sitten vain koirat perään, ja kohta pihalla tuhisee kuin siilien joukkoinvaasion aikaan.

Varsinkin talvella tai muuten huonommalla kelillä jätän koirat usein keskenään pihalle, ja menen itse sisälle tekemään mitä nyt milloinkin. Silloin huomaa selkeästi, mikä on kunkin koiran pinnan pituus. Ensimmäisenä sisälle säntää Tirri. Se käy kurkkaamassa mitä teen, ja heti kohta singahtaa taas takaisin pihalle. Ja tämä toistuu kerta toisensa jälkeen, niin kauan kuin toiset koirat ovat pihalla nappuloita etsimässä.

Jossain vaiheessa sisälle tulee Halti, joka asettuu aloilleen eikä enää palaa pihalle etsintätöihin. Kaikkein pisimpään etsiskelyä jatkaa Siida, joka tulee sisälle vasta kun on varma, ettei pihalle jäänyt enää yhtään nappulaa. Onko tämä sitten sitä luonnetestitermein taistelutahtoa, sisäistä moottoria? Että hommaa ei jätetä kesken, vaan työ tehdään loppuun asti? Tosin luonnetestissä Siida sai taistelutahdosta arvion -1 pieni, se kun ei halunnut ”julkisesti” leikkiä edes minun kanssani, vaikka kotioloissa retuutteleekin leluja kanssani pitkään ja hartaasti. Mikä oli kyllä arvattavissa jo etukäteen, Siidan ”koti-minä” ja ”julkinen minä” ovat kaksi aivan eri asiaa…

Tässä eräänä iltana kylvin taas koiranruokaa pitkin nurmikkoa, mutta tällä kertaa kesäilta oli kaunis ja jäinkin pihalle seuraamaan koirien työskentelyä. Kyllä kannatti, tilanteesta paljastui uusia piirteitä, joita en sisällä ollessani ollut huomannut.

Ensinnäkin Tirrin pinnan pituus oli heti pitempi, kun minäkin olin pihalla. Sen ei tarvinnut singahtaa välillä sisälle tsekkaamaan mitä siellä tapahtuu, vaan se saattoi rauhassa keskittyä nappuloiden etsimiseen. Jännä juttu sinänsä, ottaen huomioon että kuukausi sitten luonnetestissä tuomarit huomasivat (ja minäkin, kun asia minulle osoitettiin), ettei Tirri ole juuri lainkaan minun perääni. Kuitenkin sillä on halu tietää kaiken aikaa mitä missäkin tapahtuu, joten sen oli käytävä sisällä tarkistamassa tilanne kesken ”työnteon”. Toisaalta jos mitään mainittavaa ei ole tekeillä, se voi kyllä vaikka kuinka kauan hengailla pihalla ihan vain tarkkailemassa ympäristöä (jossa ei edes tapahdu mitään mainittavaa) sillä aikaa kun muu lauma on sisällä.

Halti taas ei kauheasti panostanut nappuloiden etsimiseen. Olen jo pidemmän aikaa kiinnittänyt lenkillä huomiota siihen, ettei Halti nykyään enää juurikaan ryysää ojanpohjia eikä pellolla etsiskele myyriä. Se kulkee kuin veturi, mutta samalla kuitenkin seuraa sivusilmällä nuoriso-osaston tekemisiä. Heti jos Siida tai Tirri näyttää löytäneen jotain mielenkiintoista, singahtaa Halti paikalle ja valtaa apajan – oli se sitten myyränkolo tai tyhjä makkarapaketti.

Sama toimintatapa pelitti myös nappuloiden etsinnässä. Halti seuraili toisten tekemisiä, ja heti jos näytti siltä että joltain kohdalta löytyy nappuloita, se ryntäsi paikalle valmiiseen pöytään. Ja Siida/Tirri sitten siirtyi vastaavasti vähän sivummalle etsimään uusia esiintymiä. Laumanjohtaja on aina laumanjohtaja… Mutta juuri tämän takia heittelen nappulat aina mahdollisimman laajasti pitkin pihaa, niin että toisillekin jää etsittävää (ja varsinkin löydettävää) vaikka Halti valtaisikin kaikki lupaavalta näyttävät paikat. Ei se kuitenkaan voi olla kuin yhdessä paikassa kerrallaan.

Tälläkin kertaa Siida oli se porukan puurtaja. Vielä pitkään sen jälkeen kun sekä Tirri että Halti olivat jo kyllästyneet koko hommaan ja asettuneet makoilemaan, Siida vielä skannasi nurmikkoa nappuloiden toivossa. Itse asiassa se jäi pihalle vielä senkin jälkeen kun minäkin olin kyllästynyt seurailemaan tapahtumia ja mennyt sisälle puuhastelemaan jotain muuta…

Mutta summa summarum: jälleen kerran huomasin, miten antoisaa on omistaa useampi koira. Niiden luonne-erot ja laumakäyttäytyminen on aina yhtä kiehtovaa seurattavaa, vaikka kyse ei olisi mistään sen ihmeellisemmästä kuin pihanurmikolle nakattujen kuivamuonanappuloiden etsimisestä. Näin siis ainakin minun mielestäni…