Koiranäyttelyissä on mukava käydä. Useimmiten menen sinne töihin, mutta kerran-pari vuodessa innostun myös ilmoittamaan omia koiriani. Ihan puhtaasti turistina en ole tainnut näyttelyihin ehtiä enää vuosiin.

Aikoinaan Haltin kanssa näyttelyssä saattoi jopa ihan oikeasti olla mahdollisuus menestyä. En sitten tiedä oliko syynä tuo menestymisen mahdollisuus vai oma kokemattomuuteni, mutta tuolloin myös tuppasin jännittämään ennen kehään menoa ihan tolkuttomasti. Haltin valioiduttua oli ohjelmassa kastraatio ja narttupennun hankinta, ja tuli seuraavan sukupolven vuoro astua kehiin.

Siida ei ole koskaan ollut mikään näyttelytähti, ei edes minun puolueellisissa silmissäni. Liikaa whippetin verta tai jotain, mutta rimpula mikä rimpula. Toisaalta en myöskään ole halunnut lihottaa sitä ”näyttelykuntoon”, minusta koiran hoikkuus ja terveys ovat kuitenkin paljon näyttelymenestystä tärkeämpiä asioita. Eikä liika massa olisi ollut eduksi myöskään agilityssa. Sterilisaation jälkeen sille on kuitenkin tullut lisää massaa, tosin minun (ja jälkikasvun) silmissä se nyt on lähinnä hylje, kun silmä on vuosien ajan tottunut kevyempään versioon.

Tirri on tainnut periä äitinsä keveyden, tai ainakin toistaiseksi se on vielä ihan rimpula sekin, vaikka ikää on jo kolme vuotta. Reilu kymmenen vuotta sitten Haltikin oli kevytrakenteinen kolmevuotiaaksi asti, sen jälkeen se sai lisää massaa ja lähes päivälleen vuoden aikana tarvittavat kolme sertiä, niistä viimeisen ja muotovalion arvon noin viikko neljännen syntymäpäivänsä jälkeen. Ainakaan toistaiseksi Tirri ei osoita merkkejä samanlaisesta kehityksestä, mutta antaa ajan kulua. Ja jos jätkä jää rimpulaksi, niin so what, meillä kun nuo näyttelyt eivät todellakaan ole tärkeysjärjestyksessä lähelläkään kärkeä.

Haltin kanssa tosiaan jännitin ja hermoilin näyttelyissä. Nykyään kun menestyksen mahdollisuuksia ei juuri ole, tulee koko tilaisuuteen suhtauduttua paljon rennommin. Eikä ota niin pultteja vaikka koira haukkua paukuttaa kehässä lähes tauotta, tai liikkeiden takia on vähällä tulla EVA kun koira keskittyy vain maleksimaan ja haistelemaan maata, kun tarkoitus olisi ravata vetävällä askeleella. Näyttelyharrastuksenhan on tarkoitus olla hauskaa, ei sinne pidä mennä ryppyotsaisena!

Nämä minun nykyiset ”näyttelytähteni” ovat yleensä saaneet vuorotellen H:ta ja T:tä kumpikin. Molemmilla on EH ensimmäisestä virallisesta näyttelystään junioriluokassa, sen jälkeen liiallisesta keveydestä on rangaistu enemmän. Vanhojen näyttelysääntöjen aikaan sanoinkin, että kun meidän lauma menee näyttelyyn, on ohjelmassa Ruotsalaisuuden päivä: sinistä tai keltaista.

Viime vuoden alussa näyttelyiden ”värikoodit” muuttuivat, ja nykyään sininen tarkoittaakin EH:ta. Samalla meidän Ruotsalaisuuden päivämme muuttuivat Rion karnevaaleiksi – keltainen ja vihreä kun ovat Brasilian värit.

Tänään lähdimme taas nuoriso-osaston kanssa Rion karnevaaleihin, tällä kertaa Jämsän ryhmikseen. Olin ilmoittanut molemmat, Siskon oli tarkoitus tulla mukaan koirakairaksi pitelemään toista koiraa sillä aikaa kun olen toisen kanssa kehässä. Siskolle tuli kuitenkin este, ja olin jo ehtinyt ilmoittaa molemmat.  Kysyin Ystävää avuksi, mutta hän ei ollut varma pääseekö tulemaan. Nou hätä, ajattelin, voinhan jättää Siidan autoon odottamaan, ja sitten Tirrin arvostelun jälkeen käydä vaihtamassa koiraa. Tällä taktiikalla Siida myöhästyisi kehästä ja saisi siis vain laatuarvostelun, mutta eipä sillä ole väliä, eihän H:lla tai T:llä muutenkaan pääse jatkoon.

Ystävä pääsi kuitenkin lähtemään mukaan, ja hyvä niin. Tirrin menestys AVO-uroksissa oli odotetun kaltainen, tuloksena oli keltainen kortti eli H. Suurimpina virheinä liiallinen keveys ja liian korkea häntä, kummastakin olen aivan samaa mieltä. Tällä kertaa Tirri malttoi sentään olla haukkumatta kehässä, mutta sen sijaan se keskittyi haistelemaan maata, ja oli oikeastaan ihme että tuomari sai sen liikkeet ylipäätään arvosteltua.

Mutta Siidan ensiesiintyminen veteraaniluokassa aiheutti jymypaukun. Liikkeessä sekin tuppasi keskittymään haisteluun, vaikkakaan ei ihan yhtä hartaasti kuin Tirri. Seistessä se malttoi hyvin olla aloillaan, ja seisoikin suhteellisen kauniisti. Kuuntelin tuomarin sanelua, ja se kuulosti hyvin samanlaiselta kuin Tirrille annettu arvostelu. Mutta tuloksena olikin ERI! Tuomari selitti minulle, miksi hän ei voi antaa SA:ta, ja minä hihkuin sisäisesti jo pelkästä ERIstäkin – sekin tuntui aivan käsittämättömältä.

Vasta kun Tuttu Kehis ojensi minulle ROP-VET-ruusukkeen tajusin, että tässähän ollaan menossa Isoon Kehään. Tai en minä sitä itse asiassa siinäkään vaiheessa tajunnut. Tiesin, mutta en tajunnut… Huimaa! Ihan uusi kokemus minulle, Haltikaan ei koskaan ollut ROP, vaan parhaimmillaankin ”vain” VSP (mikä on todella hyvä tulos sekin).

Kävin välissä heittämässä koirakairana toimineen Ystavän kotiinsa. Samalla vein myös Tirrin kotiin, ja palasin Siidan kanssa odottelemaan BIS-kehää. Eihän sieltä ollut minkäänlaista menestystä odotettavissa (eikä tullutkaan), mutta sen kerran kun minulla oli mahdollisuus päästä Isoon Kehään, niin olihan sinne mentävä.

Aamulla olin siis lähtenyt koirineni Rion karnevaaleihin. Hiljaa mielessäni ajattelin, että jos oikein hyvin menee, niin jompikumpi koirista saattaisi saada EH:n ja tuloksena olisikin siis Ruotsalaisuuden päivä. Mutta pieneen mieleenikään ei tullut, että pääsisimme osallisiksi Pamplonan härkäjuoksuista (tai Buñoliln tomaattisodasta, Espanjassahan sekin järjestetään). Uskomatonta!

Eihän se saanut edes SA:ta, eikä siis päässyt paras narttu –kehään. No ei saanut ei, mutta ei sillä ole mitään väliäkään. Siida ei ole sertifikaatin arvoinen koira, piste. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ERIkin taitaa kyllä olla vähän yläkanttiin, EH voisi ”hyvänä päivänä” olla paikallaan.

Vaan tänään ei ollut ”hyvä päivä”, tänään oli loistava päivä! Eestaas ja ympäri Isossa Kehässä, ja minä olen vieläkin ihan täpinöissäni. Myös ilman sitä SA:ta.