Koulussa opimme, miten banaanikärpästen silmien väri tai siipien muoto periytyy, Mendelin säännöt tulivat tutuiksi. Koiraharrastuksessa olen saanut perehtyä värigenetiikkaan ja perinnöllisiin sairauksiin. Selkeää, loogista ja yksinkertaista. Siis teoriassa. Vain harva ominaisuus on suoraan periytyvä, ilman että ympäristöllä on sormensa pelissä. Vielä harvempi periytyy vain yhden tai parin geenin perusteella, dominoivasti tai resessiivisesti. Oppikirjojen esimerkit ovat siis yksinkertaistuksia, jotka pätevät vain muutamissa erikoistapauksissa.

Vielä monimutkaisemmaksi menee, jos siirrytään banaanikärpäsistä ja koirista ihmisiin. Silti sitä omaa jälkikasvuaan katsoessaan aina välillä miettii, millaisen perimän lapset (lapsiraukat?) ovat syntymälahjakseen saaneet. Sukujuhlissa mietitään, kuka on kenenkin näköinen, ja niputetaan serkuksia ”uusperheiksi” (näin ainakin meidän suvussa, silloin kun vielä kävin sukujuhlissa).

Minä olen imenyt eläinrakkauden ja luonnon arvostamisen jo äidinmaidossa, samoin siskoni. Tämä perinne jatkuu myös omissa lapsissani. Kieroonkasvanut ja reikäpäinen huumorintajuni lienee taas enemmän isänperuja, mutta onpahan sekin tainnut valua myös lapsiraukkojen riesaksi. Minkä verran tässä sitten ovat geenit olleet asialla, minkä verran kasvatus ja ympäristötekijät, jääköön spekuloitavaksi.

Myös itkuherkkyys tuntuu olevan vahvasti periytyvä ominaisuus. Minä olen aina ollut herkkä itkemään paitsi surusta tai kivusta, myös (varsinkin?) ilosta, suuttumuksesta, väsymyksestä, myötätunnosta, ja ties mistä. Samaa piirrettä on nähtävissä myös seuraavassa sukupolvessa – onko se sitten hyvä vai paha juttu, lienee makuasia.

Varmasti jokainen murrosikäisen vanhempi on saanut kuulla olevansa tyhmä, huono ja epäonnistunut äiti/isä. Minä aikoinaan puolustauduin (ja lohduttauduin) sillä tiedolla, että kyseinen ominaisuus on vahvasti perinnöllinen: noin 25 vuoden kuluttua lapseni tulevat saamaan täsmälleen saman tuomion omilta lapsiltaan. Toisaalta tässä erään kerran sain kuulla tyttäreltäni, että sitten joskus hän haluaisi olla omille lapsilleen samanlainen äiti kuin mitä minä olen ollut omilleni. Voiko äiti enää kauniimpaa kiitosta lapseltaan saada?

Geenien lisäksi ovat tietysti myös hyppygeenit (joille Mendelillä oli varmasti oma terminsä). Millään muulla tavoin ei voi selittää lasten musikaalisuutta, jos vanhempien musikaalisuus on sitä tasoa mitä se on meidän perheessämme. Minun vanhempani sen sijaan olivat musikaalisia, samoin siskoni sävelkorva on huomattavasti parempi kuin omani. Myös lasten isän puoleisten isovanhempien (varsinkin papan) musikaalisuus on ollut käsittääkseni parempi. Hyppygeeni siis.

Sitten on tietysti vielä ne ympäristötekijät. Ylivelkaantuneena yksinhuoltajana jouduin miettimään tarkkaan mihin rahani käytän. Lapset joutuivat kantapään kautta oppimaan, ettei kaikkea kivaa voi saada, ja asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen. Ei meillä koskaan nälkää nähty, mutta harrastukset jouduttiin miettimään, samoin kuin isommat hankinnat. Uskoisin, että nyt opiskelijabudjetilla eläessään tyttärillä on hyötyä siitä, että he ovat jo lapsena oppineet maltillisen rahankäytön periaatteet.

Kaikkien geenien, hyppygeenien ja ympäristötekijöiden jälkeenkin jää vielä paljon mystistä jota ei voi järjellä selittää. Miten on mahdollista, että näillä perintötekijöillä (hyppygeenit mukaan lukien), tässä ympäristössä, olen onnistunut kasvattamaan kenkäfriikin tyttären?