Minun olisi pitänyt syntyä karhuksi. Miten ihanaa olisikaan käpertyä nukkumaan tuossa loka-marraskuussa, ja sitten vedellä sikeitä pimeässä pesässä paksun hangen alla, kunnes heräilisi aurinkoisille keväthangille tai ensimmäisten pälvien ilmestyessä etelärinteille!

Toisin sanoen, talvella haluaisin vain nukkua ja vietän paljon aikaa sängyssä. Normaali yöuni on tunnin tai parikin pitempi kuin kesäaikaan, ja muutenkin virun paljon sängynpohjalla lukien tai vaikka pelaillen pasianssia ja muita pelejä tabletilla (tämän talven uusi herkku). Arkiaamuisin on työn ja tuskan takana vääntäytyä sängystä ajoissa, ettei myöhästyisi töistä ainakaan kovin pahasti.

Onhan minulla wake-up light, nyt toista talvea. Varsinaiseen heräämisaikaan sillä ei ole hirveästi vaikutusta (tai ainakin joudun antamaan sen räköttää täysillä pari tuntia ennen kuin pääsen sängystä ylös), mutta sitten ylösnoustuani olen kyllä selvästi pirteämpi tuon valon ansiosta. Enää en nuoku aamukahvilla kuin nukkuneen rukous, kiukkuisena kuin perseeseen ammuttu karhu.

Talvella on tosi vaikeaa saada itsensä motivoiduksi tekemään mitään ikävää mutta tarpeellista: siivoamaan, tiskaamaan, tai vaikka mapittamaan edellisen vuoden tositteita (valokuvien järjestämisestä olen luopunut jo vuosia sitten…). Villakoirat pyörivät iloisesti porokoirien jaloissa, ja tiskipöytä pursuaa likaisia astioita. Keittiön pöydällä lojuu iso pino Keskisuomalaisia, jotka odottavat että ehtisin (lue: jaksaisin/viitsisin) edes selailla ne läpi.

Tuntuu, ettei saa aikaiseksi edes mukavia hommia. Koirien lenkit ovat talvella lyhyempiä, ja olen huomannut myös blogin kirjoittelussa pitkiä taukoja. Sosiaalisuus vähenee, eikä edes facebookissa tule roikuttua normaaliin tapaan. (”Ei oikein nappaa tämäkään… Jokohan kahdeksalta voisi mennä nukkumaan?”)

En minä silti talvea inhoa. Luminen luonto on uskomattoman kaunis, ja otslamppulenkeissä pimeän hiljaisuuden keskellä on jotain terapeuttista, siellä sielu lepää. Ja kun viikonloppuna pääsee valoisaan aikaan lenkille, on mukava tutkailla eläinten jälkiä lumessa – mikäli ehtii, ennen kuin jäljestävät koirat meuhkaavat jäljen tunnistamattomaksi mössöksi.

Pakkanenkaan ei sinänsä haittaa, sehän on vain pukeutumiskysymys. En palele kovinkaan helposti (kiitos hyljemäisen vartalon ja paksun rasvakerroksen?), kevyttoppapuku ja windstopper-panta riittävät kovimmillakin pakkasilla, kun vielä vetää villahuivin suun ja nenän suojaksi. Ja mikä onkaan ihanampaa, kuin raikkaan pakkaslenkin jälkeen lämmittää sauna kehon peruslämmön palauttamiseksi!

Ehkä kyse onkin vain siitä, että metsäläinen luonteenlaatuni soveltuisi paremmin menneiden aikojen agraariyhteiskuntaan. Jospa nyky-yhteiskunnan tehokkuusajattelu ja ympärivuotinen (yli)aktiivisuus eivät ole minua varten? Ennen kuin sähkövalo tuli joka torppaan, työpäivän pituus määräytyi päivän pituuden mukaan. Auringon laskettua siirryttiin tupaan kertomaan tarinoita ja puuhastelemaan puhdetöitä – minun tapauksessani lukemaan ja pelaamaan pasianssia.

Voisinkohan ihan hyvällä omalla tunnolla viettää talvista hiljaiseloa täällä lumisen metsän keskellä? Edes viikonloppuisin, arkisin kun työnantaja edellyttää jonkunlaista aktiivisuutta, jos mielii jatkossakin palkan juoksevan. Perinteet kunniaan!