Olen tainnut aikaisemminkin kertoa siitä, miten nämä rakkaat lappalaiset ovat taitavia ihmisten kouluttajia. Tai ainakin nämä minun lappalaiseni ovat taitavia kouluttamaan minua… Jokainen on vuorollaan keksinyt haukkua saadakseen käskyn olla hiljaa saadakseen palkan tottelemisesta. Tämä meni välillä jopa niin pitkälle, että lopulta vain yksi koira haukkui takapihalla aidan vieressä, kaksi muuta oli valmiina takaovella odottamassa, että tulen komentamaan koiria sisälle. Ja Siida oppi jopa haukkumaan ruoka suussa saadakseen nopeammin uuden käskyn olla hiljaa – eikös riittävän tiheä vahvistaminen ole naksutinkoulutuksessakin ihan perusasia? Mutta yritä siinä sitten opettaa herkkähaukkuisia koiria hiljaisemmiksi…

Nyt viimeisimpänä Tirri on keksinyt taas uuden helpon keinon tienata makupaloja. Eilen töistä tultuani päästin koirat normaaliin tapaan takapihalle. Yksitellen koirat sitten pyysivät sisälle, ja minä päästin. Vasta kun oli aika lähteä iltalenkille, huomasin ettei Tirri ollutkaan tullut sisälle. Eikä sitä löytynyt takapihaltakaan, jätkä oli painellut aidan yli omille teilleen.

Viime talvena ystävä bongasi omille teilleen häippäisseen Tirrin isolta tieltä junaradan takaa – eikä se ollut ehtinyt olla karkuteillä kuin pienen ajan. Tällä kertaa minulla ei ollut mitään käsitystä missä vaiheessa se oli häipynyt, pahimmillaan se oli jolkotellut teillä tietymättömillä jo lähemmäs tunnin. Ja saattoi olla siis ihan missä tahansa. Joten varauduin ajelemaan pitkin ja poikin koiraa etsimässä, ja hälyttämään kaikki kylän tutut pitämään silmänsä auki.

Ajattelin kuitenkin ensin käydä pihalla vähän kurkkimassa, mihin suuntaan jäljet johtavat tuoreessa lumessa. Ulos mennessäni tietysti huutelin Tirriä, ja suureksi yllätyksekseni se tulikin jo toisella kutsulla iloisesti suoraan sisälle. Minä tietysti palkitsin sen ruhtinaallisesti, olin niin helpottunut että poitsu oli turvassa eikä jossain junaradalla seikkailemassa.

Lähdimme siitä sitten iltalenkille, ja lenkin jälkeen urakoin vallihaudan takapihalle aidan viereen siihen nurkkaan mistä jäljet johtivat aidan yli. Ja loppuillan Tirri pysyikin omassa pihassa vallan mainiosti.

Tänään taas kotiin tultuani päästin koirat pihalle, ja istahdin itse käymään läpi päivän postia. Siinä istuessani huomasin keittiön ikkunasta, miten Tirri kiipesi vallihaudasta välittämättä aidan yli ja katosi näkymättömiin. Minä säntäsin hakemaan kumisaappaita ja ulko-ovelle huutelemaan ennen kuin Tirri ehtisi liian kauas, mutta Tirripä tuli jo heti ensimmäisestä kutsusta, se olikin ollut vain lumikasojen takana hengailemassa, ei sen kauempana. Ja sai tietysti palkan nopeasta tottelemisesta…

Halti ja Siida olivat tietysti nostaneet metelin takapihalla Tirrin häipätessä, ja nyt ne kiljuivat takaovella halutessaan päästä osille palkanjaossa. Päästäessäni niitä sisään yritin estää Tirrin livahtamisen ulos, mutta epäonnistuin. Parilla loikalla se oli taas aidan yli omilla teillään. Ja tuli etuovelle ensimmäisellä kutsulla sen näköisenä, että enkös totellutkin nopeasti, kai tästä saa palkan? No, saihan se. Mutta sen jälkeen takaovi ei enää auennut seuraavaa kierrosta varten…

Kauan eläköön nämä ahneet ja kekseliäät (ja ah, niin rakkaat) pikku paskiaiset! Näiden kanssa ei elämä käy tylsäksi, ja huumorintaju pysyy herkkänä. Mutta siihen asti kunnes lumi sulaa tai ehdin ja jaksan kaivaa vallihaudan myös aidan takana olevaan puolitoistametriseen aurauskasaan, Tirri saa luvan olla takapihalla pitkässä liinassa…