Keräilen kaikenlaista sammakkotavaraa, niin käyttöesineitä kuin krääsääkin. Oikeastaan ystäväni aloittivat keräilyharrastukseni, alkujaan minulla ei ollut kuin sammakkopinssi farkkutakin kauluksessa. Sitten ostin sammakkokorvakorun, ja sen enempiä suunnittelematta minulla kerran sattui olemaan töissä sammakko sekä korvassa että takinkauluksessa. Työkaverini bongasi ne, ja vähän myöhemmin sain häneltä lahjaksi sammakkokaulakorun, sitten sammakkopostikortin eräältä hänen työmatkaltaan.

Siitä se sitten lähti. Rupesin itsekin ostamaan matkamuistoiksi pieniä sammakoita ja sain niitä myös lahjaksi läheisiltäni. Keräilyni on ollut kuitenkin satunnaista enkä ole huolinut mitä tahansa, vaan jokaisessa sammakossa on ”se jokin” joka on oikeuttanut pääsyn kokoelmaani. Kuitenkin reilu vuosi sitten pakatessani muuttoa varten tarvitsin sammakkokokoelmaani varten oman laatikon, vaikkei yksikään yksittäinen esine ollut juuri lapsen nyrkkiä suurempi.

Konkreettisten sammakkoesineiden keräilyn lisäksi tunnun viljelevän myös sanallisia sammakoita – ja tämä ”harrastus” on huomattavasti vanhempi kuin tuo keräilyni. Mitään ihan kamalaa en ole onneksi suustani laukonut (tai olen, mutta en rupea niitä tässä julkisesti repostelemaan…), mutta aina välillä olen joutunut selittelemään puheitani. Kesäkuussa kerroinkin jo muutamasta, muistellessani aikoja jolloin olin tuore äiti. Mutta on niitä vuosien mittaan kertynyt paljon muitakin…

Kansainvälisesti tunnetulle allrounder-ulkomuototuomarille: ”Minulla on metsästyslinjaisia lapinporokoiria.”

Olin kehätoimitsijana tälle tuomarille, ja parinani oli toinen porokoiraharrastaja. Tämä parini ei ollut tavannut livenä koiristani muita kuin Haltin, ja kerroin hänelle Siidan metsästysvietistä ja kevyestä rakenteesta. Kyseinen allrounder-tuomari sattui kuulemaan tuon yhden lauseen asiayhteydestä irrotettuna, ja hänen ilmeensä oli kyllä näkemisen arvoinen.

Tottelevaisuuskokeen tuomarille: ” Minusta perusasento on riittävän suora silloin, kun koiran häntä ei tienylitystä odottaessa jää auton alle.”

Tämä on itse asiassa varsin tuore lausahdus, vajaan kuukauden takainen. Olin kehätoimitsijana tottelevaisuuskokeessa, ja kokeen jälkeen menimme tuomarin ja liikkeenohjaajan kanssa yhdessä syömään. Siinä jutellessamme satuin mainitsemaan, etten tule varmaan koskaan kilpailemaan yhdenkään oman koirani kanssa tottelevaisuuskokeessa, koska minulla itselläni ei riitä pinna eikä motivaatio liikkeiden hiomiseen kisakuntoon. Meillä koirien koulutus (se vähäinen…) tähtää arjen sujuvuuteen, ei kisakentille.

Harrastuskuvioiden lisäksi olen onnistunut laukomaan sammakoita myös työni puolesta. Onneksi ne(kään) eivät ole olleet sentään fataaleja, vaan selittämällä tai asiayhteyden perusteella olen saanut laukomiseni anteeksi. Toisin sanoen, olen edelleen saman työnantajan palveluksessa…

Esimiehelle: ”Sinun mielestäsi minun pitäisi siis opetella myymään itseäni?”

Tästä on jo aikaa, ja esimieheni on vaihtunut monta kertaa sen jälkeen. Olin juuri käynyt kurssisarjan, joka oli vaatinut useita muutaman päivän reissuja Pääkaupunkiseudulle sekä viikon matkan Brysseliin. Jo tuon edellisen kurssin aikana silloinen esimieheni yritti saada minut ”Asiantuntijan myyntitaito” –kurssille,  Pääkaupunkiseudulla sekin. Yritin selittää, että silläkin on rajansa, minkä verran pienten lasten yksinhuoltaja voi ja haluaa matkustaa, mutta asia ei vain mennyt jakeluun. Tuon lauseen jälkeen hän vihdoin uskoi, etten todellakaan halua/aio osallistua kyseiselle myyntitaito-kurssille.

Espanjalaiselle (miespuoliselle) yhteistyökumppanille: ”Surely you know, that you’re supposed to be naked then.”

Olin Firenzessä projektikokouksessa. Illallisella keskustelimme Firenzen nähtävyyksistä, ja espanjalainen koordinaattoriorganisaation edustaja – David etunimeltään – kertoi käyneensä katsomassa Michelangelon Daavid-patsasta. Hän hehkutteli ajatuksella, miten tuhannet ja taas tuhannet ihmiset maksavat pääsylippuja ja jonottavat vain päästäkseen katsomaan patsasta, ja miten hän voisi mennä ”tuuraamaan” kaimaansa. Minä vain muistutin häntä yhdestä patsaaseen liittyvästä yksityiskohdasta…

Sanallista huumoria harrastavan täytyy pystyä ottamaan sitä myös vastaan. Minullekin on monta kertaa annettu samalla mitalla takaisin – onneksi olen suhteellisen paksunahkainen ja itseironinen tapaus, enkä loukkaannu pienistä. Päinvastoin, hyvä lohkaisu on hyvä lohkaisu myös silloin, kun itse olen sen kohteena.

Aikoinaan mennessäni naimisiin lasteni isän kanssa, tapasimme vihkipapin muutama päivä ennen häitä, kuten asiaan kuuluu. Vihkimistilaisuudessa pappi sitten aloitti vihkipuheensa sanoilla: ”Kun tapasin tämän parin muutama päivä sitten, sain sellaisen kuvan, että vihkipuhe täytyy aloittaa vitsillä”. Ja sitten hän kertoi vitsin tytöstä, joka kujersi poikaystävänsä korvaan: ”Rakkaani, sitten kun olemme naimisissa, haluan että kerrot minulle kaikki huolesi ja murheesi”. Poikaystävän vastattua, ettei hänellä ole mitään huolia tai murheita, jatkoi tyttö: ”Mutta emmehän me ole vielä naimisissakaan!” Tästä pappi sai oivallisen aasinsillan myötä- ja vastoinkäymisiin, joita vihkipuhe varsinaisesti käsitteli.

Olin hyvin otettu: vihkipuhe oli todella meille kirjoitettu, eikä mikään rutiinisepustus. Olin täysin samaa mieltä, että meille tarkoitettu vihkipuhe on hyvä aloittaa vitsillä – se nyt vain kuuluu asiaan. Sitä paitsi, kuinka moni muu muistaa omista häistään vielä 25 vuoden jälkeenkin, mitä papin vihkipuhe käsitteli?