Hän alkoi olla turhautunut, tuskastunutkin. Seuraava vaihe olisi epätoivo, sen jälkeen jäljellä olisi enää luovuttaminen. Oliko hän valmis luovuttamaan? Sanoisiko hän hyvästit kahdelle opintopisteelle yhden puuttuvan tekstin takia? Ei, hän ei halunnut luovuttaa, ei ihan vielä.

Monta kuukautta hän oli tuijottanut työpöydällä kannettavan tietokoneen vieressä lojuvaa vihreää paperia, kirjoitusviestinnän itsenäisen työskentelyn tehtäviä. Aluksi tehtävät olivat tuntuneet mahdottoman vaikeilta, hän ei keksisi mitään kirjoitettavaa annetuista aiheista. Yksi toisensa jälkeen otsikot olivat kuitenkin alkaneet kertoa omaa tarinaansa, alitajunta oli tehnyt tehtävänsä. Kaava oli ollut joka kerta sama: koirien kanssa lenkillä ajatus kulki vapaasti, siellä hän sai ideansa. Useimmiten mieleen putkahti jostain tekstin aloitus, avaava virke, toisinaan myös kirjoitelman lopetus. Lenkin aikana hän suunnitteli tekstin lähestymistavan ja rakenteen, hioi yksittäisiä lauseita ja sanamuotoja. Kotiin tultuaan hän istahti tietokoneen äärelle ja kirjoitti ajatuksensa lopulliseksi tekstiksi. Nyt valmiina oli viisi tekstiä. Lisäksi hän oli päättänyt käyttää viimeiseen, vapaasti valittavaan aiheeseen parin vuoden takaista blogikirjoitustaan. Mutta tämä yksi aihe hiersi, hän ei saanut siihen minkäänlaista otetta.

Sen piti olla tehtävistä kaikkein helpoin, ainoa, joka synnytti assosiaation heti tuoreeltaan. Hänen ei tarvinnut kuin katsoa annettua otsikkoa, kun J. Karjalaisen kappale ”Hän” alkoi soida hänen mielessään. Hän, kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän / Tunnen saman ikävän, / Kun poissa on hän. Siitä hän kirjoittaisi. Pandasta, ensimmäisestä ihan omasta koirastaan, tassuterapeutistaan joka auttoi häntä jaksamaan yli vaikeiden elämänvaiheiden. Hänellä ei ollut tapana viitata eläimiin pronominilla hän, mutta J. Karjalaisen avulla hän saisi tarvitsemansa aasinsillan, perustelun otsikolle.

Innokkaana hän ryhtyi kirjoittamaan. Tekstiä syntyi helposti, suorastaan pulppusi. Kunnes jossain vaiheessa hän katsoi kirjoittamaansa ulkopuolisen silmin. Miltä se näytti? Henkilökohtaiselta avautumiselta. Liiankin henkilökohtaiselta. Halusiko hän kertoa menneestä elämästään näin yksityiskohtaisesti, intiimisti? Eikä kyse ollut vain hänestä itsestään, tarinaan liittyi myös muita henkilöitä. Oliko hänellä oikeus paljastaa yksityiskohtia lastensa elämästä? Tai entisen puolisonsa, lastensa isän? Aihe jäi hautumaan, vähitellen se hautautui. Myöhemmin hän käytti ideaa puheviestinnän esitelmässään, siinä hän pystyi käsittelemään aihetta yleisemmällä tasolla, menemättä liiaksi yksityiskohtiin.

Hän oli jälleen lähtöruudussa. Hän muodostui ongelmaksi, sanaksi josta ei saanut otetta. Vähän kuin kielenkääntämisessä, kun ei tiedä miten hän tulisi kääntää englanniksi. Pitäisikö kirjoittaa he or she? Vai they tai one, tai käyttää ehkä passiivia? Sama ongelma esiintyy myös toiseen suuntaan. Miten suomentaa teksti, jossa kahteen ihmiseen viitataan ainoastaan pronomineilla he ja she? Käyttäisikö henkilöiden nimiä – entä jos alkuperäisessä tekstissä ei nimiä ole mainittu? Jos sukupuolettoman hän-sanan sijasta käyttää sanaparia mies ja nainen, tai poika ja tyttö, alkaa tekstin luettavuus nopeasti kärsiä. Miten voikin pieni, kolmikirjaiminen persoonapronomini tuottaa paljon päänvaivaa suomalaiselle kielenkääntäjälle?

Siitähän hän voisi kirjoittaa! Hän voisi pohtia yksikön kolmanteen persoonaan viittaavan persoonapronominin käyttöä eri kielissä sekä vaikeuksia yksikön kolmannen persoonan kääntämisessä kielestä toiseen. Hän osasi itse suomen lisäksi englantia ja ruotsia, jonkun verran myös saksaa ja espanjaa. Siinä pitäisi olla riittävästi pohjaa 5 500 merkin pohdinnalle. Tätä ajatusta hän pyöritteli mielessään kerta toisensa jälkeen kulkiessaan koirinensa pitkin maita ja mantuja. Lopulta hän joutui luopumaan ajatuksesta. Hänen teoreettinen kielitaitonsa ei ollut riittävä, toisaalta hän ei uskonut löytävänsä tarkoitukseen sopivaa lähdemateriaalia. Jos hän valitsisi tämän lähestymistavan aiheeseen, hän ei olisi itse tyytyväinen lopputulokseen, ei voisi allekirjoittaa sitä.

Hän alkoi turhautua. Mieleen putkahteli toinen toistaan älyttömämpiä ajatuksia, epäonnistumaan tuomittuja. Jos kirjoittaisi tekstin, joka vilisee hännejä? ”Minähän voisin tähän koota vähän lisää hännejä. Mitähän opettaja siihen sanoisi, pitäisiköhän hän siitä?” Ei pitäisi. Vitsi kantaisi ehkä kappaleen tai parin verran, ei missään nimessä 5 500 merkkiä. Hyvin nopeasti teksti olisi lukijalle pelkkää tuskaa – ja ihan yhtä lailla myös kirjoittajalle, hänelle itselleen. Hänen täytyisi keksiä jotain muuta.

Lopulta eräänä päivänä, lounaalla koulun ruokalassa, hän kertoi ongelmastaan Jennille ja Sannalle, kurssikavereilleen. Hän kertoi harkitsemistaan lähestymistavoista ja miksei hän kuitenkaan voinut niitä käyttää. He keskustelivat fiktiivisen ja asiatekstin eroista. Sanna ehdotti, että hän kirjoittaisi aiheesta täysin fiktiivisen kertomuksen mutta hänestä tuntui, ettei hän osaisi. Hänellä ei olisi siihen riittävästi mielikuvitusta, hän ei pystyisi kehittämään tarinaa aivan tyhjästä. Hän tarvitsi jonkunlaisen kosketuspinnan todellisuuteen.

Käyty keskustelu jäi kuitenkin muhimaan hänen mieleensä. Samana iltana, kun hän tapansa mukaan lähti koiriensa kanssa iltalenkille, ajatus juolahti hänen mieleensä jo ennen kuin hän oli ehtinyt postilaatikolle: hän kirjoittaisi Hän-aiheen vaikeudesta, omasta luomisen tuskastaan. Mutta teeman mukaisesti hän kertoisi tarinansa kuin ulkopuolinen, yksikön kolmannessa persoonassa. Ajatus lähti kehittymään, tekstille muodostui rakenne, aloitus ja lopetus loksahtivat paikoilleen. Kun hän puolta tuntia myöhemmin palasi kotiin, tarina oli hänen mielessään lähes kirjoittamista vailla valmiina.

Hän istahti tietokoneensa ääreen, ryhtyi kirjoittamaan. Tekstiä syntyi kuin itsestään. Hän tulosti tekstin, tallensi tiedoston. Huomenna hän lukisi sen vielä kertaalleen ja tekisi viimeiset korjaukset, sitten hän voisi palauttaa sen opettajalle. Helpotuksen tunne valtasi mielen, hän oli lopulta onnistunut päihittämään kohtuuttomiin mittasuhteisiin paisuneen hirviönsä, mörön nimeltä Hän.

 

(Kirjoitusviestinnän tehtäviä tämäkin. Kun aika ei riitä "oikeisiin" postauksiin, niin laitetaan edes näitä. Omistettu tekstissäkin mainituille Jennille ja Sannalle.)