Taas on yhdet vaalit takana. Minun ehdokkaani ei päässyt läpi tälläkään kertaa. En äänestänyt ketään näkyvimmin mainostanutta ehdokasta. En jaksa uskoa, että ehdokas jolla on niin paljon joutilasta rahaa, olisi kiinnostunut ajamaan niitä asioita jotka itse koen tärkeiksi.

Löysin oman ehdokkaani vaalikoneen avulla. Tiesin jo äänestäessäni, ettei hän tule pääsemään läpi, mutta halusin antaa ääneni ehdokkaalle, jonka ajatukset ja arvomaailma ovat kaikkein lähimpänä omiani. Tietysti myös hänen edustamansa puolueen tuli vastata arvojani, olihan äänestäni loppujen lopuksi enemmän hyötyä puolueelle kuin ehdokkaalleni.

Koko vaalikampanjan aikana en nähnyt yhtään ehdokkaani henkilökohtaista vaalimainosta, hän esiintyi vain koko puolueen yhteisissä mainoksissa. Sillä saattoi olla vaikutusta ehdokkaani saamaan äänimäärään, mutta minun ymmärrykseni ei riitä spekuloimaan asiasta sen syvällisemmin. Kuten totesin, minun silmissäni vähäinen mainonta vain parantaa ehdokkaan uskottavuutta, mutta taidan kuitenkin jäädä vähemmistöön tämän mielipiteeni kanssa.

Ehdokkaani henkilötietojen mukaan hänen puolisonsa on (ainakin etunimestä päätellen) samaa sukupuolta kuin ehdokas itse. Oliko se syy äänestää tätä ehdokasta? Ei. Mutta vielä vähemmän se oli syy olla äänestämättä häntä.

Viime presidentinvaaleissa äänestin ehdokasta, jonka puoliso on samaa sukupuolta kuin ehdokas itse. Oliko se syy äänestää tätä ehdokasta? Ei ollut silläkään kertaa. Valintani perustui hänen ajatteluunsa ja arvoihinsa.

Kuulun siihen ikäluokkaan, jonka nuoruudessa ei seksuaalivähemmistöistä puhuttu. Tuskin edes tiedettiin (tai oikeammin: tunnustettiin), että heitä oli edes olemassa. Lapsuudestani en muista kuin yhden pojan, joka (juorujen mukaan) oli homo. Hän teki itsemurhan. Varmasti heitä oli muitakin, mutta silloisen yleisen ilmapiirin vuoksi he joutuivat pysymään kaapeissaan.

Nykyään asenteet ovat onneksi muuttuneet, vaikkakaan eivät tarpeeksi. Olen kuitenkin saanut sellaisen käsityksen, että nykynuorten kynnys tunnustaa oma seksuaalinen identiteettinsä myös silloin kun se osuu vähemmistöön, on matalampi. Ainakin tunnen paljon enemmän lesboja ja homoja lasteni ikäluokasta kuin itseni ikäisiä. Jossain vaiheessa jopa vitsailin lapsilleni, että heidän ystäväpiiristään päätellen kotikaupungissamme seksuaalivähemmistöt ovat enemmistönä.

Mitä haluan ajaa tällä postauksellani? Haluanko jotenkin rummuttaa homoseksuaalisuuden paremmuutta, tai kenties tulla itse ulos kaapista? En, ja en. Tiedän ja tunnen olevani itse vain ja yksinomaan hetero. En kuitenkaan halua väittää, että yksi seksuaalinen suuntautuminen olisi yhtään se parempi (tai huonompi) kuin toinenkaan.

Kuitenkin minulla on perstuntuma, että vähemmistöön kuuluvat ovat – kenties olosuhteiden pakosta – omaksuneet avaramman katsannon asioihin. Ei pelkästään sukupuolisuuteen liittyvissä asioissa vaan myös laajemmin, muidenkin vähemmistöryhmien osalta.

Siksi tämä hetero saattaa tulevaisuudessakin antaa äänensä homoille. Kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että kyseinen ehdokas on muutenkin fiksu ja ajaa minulle tärkeitä asioita. Seksuaalinen suuntautuminen ei saa olla ratkaiseva peruste, ei suuntaan eikä toiseen.